Suomen skotlantilaisia

Illan menu

Marraskuisena torstai-iltana vietettiin seuran epävirallisia 13 yo. -syntymäpäiviä tastingin merkeissä. Teemana oli vain Suomen markkinoille pullotetut viskit. Siepon mielestä oiken hyvä teema Suomen Mallaswhiskyseuran synttäreille.

Illan juonnon hoitivat tyylikkäästi seuran presidentit; nykyinen varapresidentti Hannu Juutilainen kävi läpi illan kaksi ensimmäistä viskiä, ja presidentti Antti Tuurala hoiti loput.

Hannu kertoi viskien esittelyiden lomassa paljon tarinaa Douglas Lainginin valikoimasta ja myös yleisesti taustaa, miten Suomeen on eksynyt vain meille tehtyjä pullotuksia ja mitä kaikkea näiden valintojen taustalla on tapahtunut. Yksi nimi putkahteli takapiruna usein esille ja kyseessä on Mika Jansson. Hän on tehnyt todella vakuuttavaa ja hyvää työtä Suomen valikoiman eteen. Iso Kiitos! Toki hänen apunaan on toiminut muitakin, mutta koska Sieppo ei tiedä kaikkien muiden nimiä niin kiitos myös muille Mikan välityksellä. Sieppo ei nosta hattua, vaan kumartaa syvään ja nostaa lasillisen vain Suomeen pullotettua viskiä.

Illan kattaus miellytti Sieppo, sillä viimein Sieppo pääsi paistamaan sitä ekaa Port Elleniä, mikä Suomeen tuli. Sieppo oli sen ilmestymisen aikaan ulkomailla komennuksella, eikä ole pulloa koskaan saanut käsiinsä. Sieppo oli jo menettänyt toivonsa sen maistamisen suhteen, mutta onneksi tämä tilaisuus tuli ja päästi Siepon tuskasta. Samalla myös 2007 ilmestynyt BenRiach saatiin listalle mukaan.

Illan aloitti Suomi-pullojen ainoa Lowland-viski eli  Rosebank (1990/2010 20 yo. 55,6%. Refill Hogshead, cask ref 6326, 180 bts. Douglas of Drumlanrig. By Appointment to Malt Whisky Association of Finland). Oikein oiva Lowland-viski ja hyvä veto savuisten tai sherryisten viskien rinnalle. Illan parhaimmistoa.

Sitten oli Siepon ilonhetki, eli Port Ellen (1982/2007, 24 yo, 50%. Sherry Butt, DL ref 3652, 228 bts. Douglas Laing Old Malt Cask for Vinoble Finland). Pakko sanoa, ilta ei ollut pettymys vaan kannatti olla mukana. Port Ellen, sen maineesta huolimatta, ei koskaan ole ollut Siepolle mikään erityinen viski. Siitä on puuttunut jotain, mikä olisi kunnolla herättänyt Siepon mielenkiinnon. Sama tämänkin kohdalla, mutta hyvä viski kaiken kaikkiaan.

Kolmantena GlenDronach (1994/2010 15 yo, 55,5%. PX Sherry Puncheon #1498. 737 bts. Bottled for Finland).  Tämän viskin makeus iski Port Ellenin jälkeen vielä pahemmin kuin muistissa oli. Mutta kun tähän viskiin palasi myöhemmin eri viskien jälkeen, niin makeus ei ollut enää niin hallitseva. Joku totesi, että voisi toimia nimenomaan jälkiruokaviskinä makeutensa takia. Totta, harkittava ajatus kaikin puolin.

Lopuksi kaksi kertaa BenRiach. Ensin port-versio (1994/2007 13 yo, 56,1%. Port Hogshead #4017, Richly Peated, 240 bts. Bottled for Finland.). Savu (teollinen) ei Siepon nokassa oikein toiminut ja viinimäisyys oli myös irrallisen oloinen. Kokonaisuus sekavahkon oloinen, eikä todellakaan oikein kokonaisuutena toiminut.

Lopuksi Pikkulinnun juhlapullote (1994/2010 16 yo, 51,3%. Peated/PX Sherry Finish. Cask #5632. 350 bts. Bottled for Pikkulintu (Tenth Year Celebration 2000 - 2010)). Tuoksu oli todella täyteläinen ja Siepolle joskus sherryjen yhteydessä tulee mieleen muurahaishapon aromi tuoksussa. Se ei ole huono asia, vaan omalla kohdalla tuhdin sherryisyyden mukana tuoma vivahde. Savu ja sherry olivat sulassa sovussa ja täydensivät toisiaan. Savun aromikin oli "lämpimämpi" kuin edellisen. Erinomainen valinta. Taas hyvä esimerkki siitä, kun päästään vaikuttamaan pullotettavaan tuotteeseen.

Illan lopuksi tarjolla oli myös uusin Suomi-pullo eli Bunnahabhainin Heavily Peated (dist. 11/12/1997, bottled 11/03/2011, Hogshead Cask 5507). Tuoksu ei ollut ihan niin savuinen kuin odotin, mutta maussa savu/turve hyppäsi todella kovaa esille. Ei oikein toiminut Siepolla, kaikki ei ollut kohdallaan.

Illan kattaus oli hyvä esimerkki Suomeen tehdyistä pullotuksista. Osa on oikein hyviä, osa ei. Varsinkin versiot, missä on päästy vaikuttamaan pullotettavaan tynnyriin ovat pääsääntöisesti parempia. Tässäpä opittavaa maahantuojille, sokkona ei kannata mennä ostoksille. Suomesta löytyy todella kovan luokan harrastajia, joiden hyödyntäminen viskin valinnassa on erittäin järkevää. Tästä hyötyvät niin harrastajat kuin maahantuojatkin. Vaikka tähän mennessä (ymmärtääkseni) Suomi-pullotteet ovat menneet kuin kuumille kiville (uusimman Bunnan menekistä Siepolla ei ole tietoa tässä vaiheessa), niin jatkossa laatu on uskoakseni entistä isommassa merkityksessä. Ihan mitä tahansa ei kannata enää tyrkyttää myyntiin Suomi-pullotteen varjolla. Sana leviää nopeasti ja huonommat pullotteet jäävät koristamaan hyllyjä. Hintatietoisuuskin on lisääntynyt, eli kannattaa pitää huoli että hinta ja laatu kohtaavat mielekkäällä tavalla.

Tiistai-iltana Duncanin vuosikymmeniä

Oluttupa Viisi Penniä täyttyi syksyisenä tiistai-iltana äärimmilleen, kun tiedossa oli mukava kattaus Duncan Taylorin viskejä. Tilaisuuden järjestelyistä vastasi maahantuoja Lignell&Piispanen ja eipä voi kuin nostaa hattua savolaisille. Erinomaisesti järjestetty tilaisuus ja kattaus. Hienoa, että he ovat ottaneet Duncan Taylorin valikoimiinsa, sillä laadukkaille yksityisten tekemille pullotuksille on aina tilausta. Kiitos myös Viidelle Pennille, oluttupa on erinomainen paikka tällaisiin tilaisuuksiin. Ja toki muutenkin.

Paikalla oli myös Duncan Taylorin edustaja, Jacque Sutherland, joka veti tastingin ja kertoili paljon mielenkiintoisia juttuja Duncan Taylorin toiminnasta. Todella hyvin vedetty tilaisuus.

Kattaus oli etukäteen katsottuna todella houkutteleva ja muutama viskeistä sellaisia, että ei ihan joka päivä tule niitä maisteltua. Ainakin omalla kohdalla yli 30 vuotta vanhat viskit eivät nyt ihan jokapäiväiseen maisteluun kuulu. Mitä sitten laseista löytyi?


NC2 Benrinnes 14 yo. 1997/2011, 46%

Hedelmäinen (omenia), tuoreen ruohon aromia, aika kevyt. Omassa suussa yllättävänkin vahamainen ja pehmeä. Jonkin verran omaan makuuni liian makea, mutta kokonaisuutena todella toimiva. Pidin paljon, ja tämä saattanee löytää tiensä myös tilausvalikoimaan. Vettä tämä viski ei tosin sietänyt yhtään.

Rare Auld Aultmore 28 yo. 1982/2011 55.2% (dist. 05/1982, bottled 05/2011, bottle 58/207, cask 2232)

Alkutuoksu iski omalla kohdalla pahasti. Aluksi mieleen tuli voimakas maakellari, hyvin tumma suklaa (jauhe), grappamaista aromia, päärynöitä ja jostain kummasta mielleyhtymä mannapuuroon (höh, kaikkea sitä). Aika kitkerä, jopa pihkamainen maku. Hitunen appelsiinia. Tuoksu ja maku eivät kohdanneet ja jäi vähän sekava kuva. Mielenkiintoinen ja vahva.

Rarest of the Rare Banff 35 yo. 1975/2011 42.5% (d. 11/1975, b. 04/2011, bot. 159/260, cask 3352)

Tuoksu oli aika mieto. Itse löysin puuta, laventelia (saippuamaisuutta), herukkaa ja tylsää tunkkaisuutta (kalkkia?). Maku oli omassa suussa aika "tyhjä" ja sama tunkkaisuus jatkui täällä. Tosin hitunen raikasta vivahdetta oli mukana. Omalla kohdalla ei kolahtanut, ei yhtään. Ei se pahaa ollut, mutta ei toisaalta aiheuttanut järistyksiä. Minusta illan heikoin lenkki, mutta onneksi joidenkin mielestä tämä oli myös loistavaa.

Peerless Bunnahabhain 40 yo. 1968/2008 40.8% (d. 05.07.68, b. 08.07.08, bottle 141/423, cask 7013)

Illan vanhin piti Siepon mielestä sisällään aluksi huikean puun pöllähdyksen, joka tosin väheni pyörittelyn myötä. Lisäksi nahkaa, tupakkaa, parfyymiä ja lääkemäisyyttä (kamferitippoja). Maku oli makeahko, jossa suklaa oli edelleen minusta mukana. Hitusen katkeruutta ja lopussa nousi esille voimainen (jäätelömäinen) tunne. Savusta ei tietoakaan. Hieno viski, mutta ei kuitenkaan mikään järisyttävä. Tässä viskissä on kyllä kypsytys mennyt lähelle rajaa, enää vain hitusen kauemmin ja viski olisi mennyt sekoitteeksi.

Ja makueroja voi verrata vaikkapa lukaisemalla Smoken blogi. Äkkiä luettuna olimme samassa tastingissä...

Vanha vastaan uusi

Aina (tai ainakin hyvin usein) puhutaan, miten vanhemmat viskit voittavat nykypäivän tuotokset. Miten tämän päivän tislaamon peruspullote on niin paljon huonompi kuin silloin ennen tehty. Onko aina tilanne näin? Ei aina, onneksi.

Bunnahabhainin perus 12 yo ei ole kuulunut Siepon suosikkeihin, eikä kuulu vieläkään jos puhutaan vanhasta versiosta. Uusi versio, joka ymmärtääkseni julkaistiin vuoden 2010 loppupuolella, herätti kuitenkin mielenkiinnon. Varsinkin, kun korviin kantautui uutisia hyvästä viskistä. Koska nyt molemmat versiot ovat saatavilla samaan aikaan, on jokaisella hyvä mahdollisuus kokeilla rinnakkain miten peruspullotteet voivat vaihtua kesken matkan.

Onneksi Bunnahabhain myös uudisti pullon ulkoasua samalla. Lisäksi uusi XII on suodattamaton, toisin kuin edeltäjänsä. Uusi on myös reilut 6% tuhdimpaa.

Onko noissa kuitenkaan lopulta isoa eroa kun ne laittaa rinnakkain laseihin. ON! Uusi on kuin rintakarvat kasvattanut vanha versio. Jykevämpi, öljyisempi, maukkaampi, viinimäisempi, kaikin puolin parempi kuin vanha kaimansa. Ei kuitenkaan liikaa, sillä edelleen Bunnahabhain on selkeästi Islayn valikoimissa kevyemmästä päästä.

Todella hieno parannus Bunnahabhainilta "perustuotteeseen" samalla, kun monen tislaamon perustuotteet tuntuvat menevän vain alaspäin uudistusten myötä tai ne korvataan mitä ihmeellisimmillä kokeiluilla. Yksinkertaista ja hyvin tehtyä. Piste.