Sherryiset muistelut

Lupasin viime vuonna aukaista kaikki juhlaviskini ja savuinen kattaus tulikin tehtyä hyvissä ajoin. Sherryisten kanssa meni hiukan viime tippaan,  sillä Macallanit aukesivat lopulta  vasta vuoden viimeisenä päivänä, ja tämän höpinän kirjoittaminen on vain kestänyt ja kestänyt.

Macallan on minun makunystyröitäni lähellä, tai ainakin oli. Harrastuksen alkuvuosina 90-luvulla normaalit 10- ja 12-vuotiaat olivat sherryisten viskien ns. "se lähtötaso", mihin monia muita verrattiin. Lisäksi 18-vuotiaat ja CS-versiot Macallanilta olivat todella hienoja viskejä. Sittemmin Macallanien laatu tuntui laskevan, Fine Oak oli minulle pettymys ja koko brändi alkoi mennä hienostelun, ja jopa elitismin suuntaan. Toki monia Macallaneja tuli maistettua, mutta ne jäivät vain merkinnöiksi nuottikirjaan.

Aika oli siis palata harrastuksen alkunesteeseen ja avata 10- ja 12-vuotiaat 1990-luvulta, ja uusin 12-vuotias Sherry Oak ja maistella ne rinnakkaain puolisokkona.

Tuoksussa uusi 12-vuotias pärjää kohtalaisen hyvin vanhalle 10-vuotiaalle. Tosin uuden 12-vuotiaan paljastaa esille tuleva alkoholin tuoksu ja pahvimainen tunkkaisuus. Vähän yksinkertaisen oloinen. 10 on raikas, tasapainoinen sherry, jossa mukana mausteisuutta ja hedelmiä.

Maussa vanha 10-vuotias on sitten selkeästi nykypäivää parempi. Uusi on ohuemman oloinen, nykypäivälle ikäparadoksimaisesti nuorempi, vaikka on vanhempi. Alkoholi puskee lopussa läpi. Vanha 10 on tasapainoinen, sherry on viskissä mukana koko ajan ja kantaa hyvin. Ei mikään sherrypommi nykymittareilla, vaan hienosti kypsytetty ja tasapainoinen. Jopa kevyt viski.

Mitä vanha 12-vuotias sitten tarjoaa? Tuoksu on sherryn juhlaa. Nahkaa, mokkaa, rusinaa,... hetken jopa käy tunne, kuin tuoksuttelisi tyhjää sherrylasia, ei viskiä. Upea, syvä tuoksu. Suussa öljyinen alku, ja sitten sherry pääsee valloilleen. Yllättävän kuivan oloinen, ja maussa taas nahkaa, hedelmiä ja mustaa kahvia. Pitkä. Mutta ei taaskaan nykypäivän mittareilla sherrypommi. Sherry ei jyrää, vaan on viskin kanssa hienossa liitossa.

Vaikka nykypäivän 12 otti lukua jo vanhaa 10-vuotista vastaan, ei ero ollut kuitenkaan niin järkyttävä kuin odotin. Ihan kelvollinen, ja tarjoaa paljon hyvää. Mutta ei niin hyvää, että kaipaisin sitä kaappiini.

Juhlien savuinen kattaus

Juhlaviskien osalta savuinen kattaus on nyt tuprauteltu ilmoille, mutta sherryinen osuus odottelee vielä kaapissa kaihoisasti kutsuen. Tässäpä omat tunnelmapalat Laphroaigista ja Lagavulinista.

Aloitetaan nuoremmasta.

Laphroaig 10 yo pre royal warrant (90-luvulta, jatkossa PRW) vastaan nykypäivän verrokki.

PRW:n tuoksu on täydellisen houkutteleva kokonaisuus, jossa yhdistyvät trooppiset hedelmät, kukkaisketo, valkoherukan lehdistä uutettu tee ja upea puinen, nuotiopiirin savuisuus. Kokonaisuuden korvaa merellinen jodimaisuus ja lääkemäisyys, mutta ei läpitunkevasti. Tuoksu oikein kutsuu maistamaan.

Laphroaig10 yo (pre royal warrant) ja
Lagavulin 16 (White Horse)

Tämän päivän verrokki iskee tuoksussa kuin Bagbie baarissa, ei siis nätillä tavalla. Koko seireenimäinen viettelevyys on poissa, ja savu on, no, se on tälle päivälle tyypillistä teollista savua, jossa palanut kumi ja ohenteen tyyliset aromit leikkivät kuin lieskat kesämökillä epätoivoisesti bensalla sytytetyssä märässä nuotiossa.

Maussa PRW:n tuoksun maisema jatkuu upeasti. Savu on kauniisti mukana merellisissä aromeissa, ja hedelmäisyys on edelleen mukana. Pehmeä, ja jatkuu kauan. Tätä voi nautiskella. Sulavan petollinen kuin Mr. Bond.

Uuden maku ottaa saman tien luulot pois. Savu, savu ja kitkerä savu. Pippuria. Ei hedelmiä, ei vivahteita. Hyvin yksipuolinen verrattuna PRW:n makumaisemaan.

Järkyttävä ero näiden kahden välillä, enkä meinaa uskoa "samaksi" tuotteeksi. Nyt ymmärrän jälleen, miksi aikoinaan ihastuin Lappariin, ja miksi se ei ole viime vuosina enää löytänyt tietään hyllyyni muuten kuin BBQ-kastikkeen osaksi. Tyhjentävämmin tämän koostaa Siepon kauniimpi maistaja: "Huh, tuota uutta ei tee edes mieli maistaa nyt kun sitä haistaa vanhan jälkeen". Aika tyhjentävästi todettu.

No, mitä Lagavulin 16 yo White Horse (90-luku) vastaan Lagavulin 16 yo Port Ellen sitten meinaa?

Ero ei ole niin iso kuin Lapparissa, mutta jälleen merkittävin ero on hedelmäisyydessä ja savun profiilissa. WH:n tuoksun savu on paljon puumaisempi ja leppeämpi kuin uuden, ja vanhassa on myös hedelmäisyyttä. Maussa huomaa jälleen, kuinka vanha on pehmeämpi, ja vanhassa savu on paljon miellyttävämpi kuin uudessa, joka on huomattavasti pistävämpi.

WH:n kokonaisuus on rauhallinen, tasapainoinen kokonaisuus, jossa ikä näkyy vanhan tuomana seesteisyytenä. Vaikka PE on myös 16-vuotias, on se paljon nuoremman oloinen.

Pisteet Lagavulinille siitä, että nykyinen versio on paljon lähempänä 90-luvun versiota kuin Laphroigilla.

Ei, minusta ennen ei aina ollut paremmin, mutta näiden kanssa oli. Ihan ilman menneisyyden romantiikkaa, on kumpikin 90-luvun versio kaunis (kyllä, kaunis) kokonaisuus. Kukkahattutädillisesti kummallakin 90-luvun pullotteella on kukkaisseppele aseteltu kauniisti hiiltyvän nuotion päälle niin, että nuotio ei sammu eikä nuotio polta kukkaiskedon kauneutta.

Ja kyllä, kummankin maku muistutti ensimmäisistä haparoivista askeleistani viskien parissa. Nyt kyllä pitää tirauttaa kyynel lompakon puolesta.

Kaksi kolmesta tislaamosta on nyt maistettu. Macallania odotellessa...

Kymppikerhon höpinää

Tässä kai pitäisi olla juhlallinen blogikirjoitus siitä, että blogi täyttää tänään kymmenen vuotta.

Ja sattumoisin minulla (maksallani) on menossa kaksinkertainen "juhlavuosi", sillä 1997 alkoi  viskiharrastus omalla kohdallani ns. "virallisesti". Harrastusta siis takana 20-vuotta, blogia siitä puolet.

Juhlallisen tekstin sijaan tarjolla on kuitenkin höpinää, kuten niin monesti ennenkin. Ei edes nuotteja ns. juhlaviskistä tai -viskeistä.

Viskiharrastus on minusta myös yhteisöllinen harrastus. Ainakin minulle merkittävä osa-alue,  viskien ohella toki, ovat olleet kanssaharrastajat. Viskejä tulee ja viskejä menee, mutta ilman väittelyitä, lasin äärellä istumisia, kinasteluja nuoteista, oppimista, samplen vaihteluita, turhautumisia, ilahtumisia ja ihmettelyjä, olisi harrastus kuin jääpalalla laimeneva b-luokan blendi. Välillä on myös leimahtanut kuin liekityksessä, mutta lopulta on kuitenkin kilistelty laseja. Se, että viskit edelleen minua kiinnostavat, ja ennen kaikkea jaksan tätä kirjoittaa, on enemmänkin kanssaharrastajien kiusaamista (ansiota), kuin viskien ansiota. Tai no, myönnetään, kyllähän höpinän tuotannossa tilkalla viskiäkin on oma roolinsa.

Toinen hieno juttu tänä päivänä ovat suomalaiset viskitislaamot. Kaikille teille nostan lasillisen! Ja eipä unohdeta Uisgea. Sláinte! Ja kaikki te muut viskibloggaajat. Kippis! Viskiseurat. Terveydeksi!

Juhlistan (ai että, mikä ihana tekosyy) juhlavuottani korkkaamalla kolme (4) ekaa viskiäni, joiden takia viskien pimeä puoli vei mukanaan. Oli toki "maisteltu" ennenkin, mutta nämä ovat selkeästi ne syylliset lopulliseen turmioon. Alunperin piti korkata tähän juttuun joku tuosta satsista, mutta nyt nuottien preludina tulee vain juhlaviskien esittelyt.

Ensimmäinen noista viskeistä on Laphroaig 10 yo (ilman royal warrant -merkkiä). Ostin tämän ekalta työmatkaltani Lontoosta, ja aivan "sokkona" (sentään tiesin mitä single malt tarkoittaa). Tuohon aikaan joku opasti minua viinien kanssa niin, että mitä tylsemmän oloinen etiketti, niin sen todennäköisemmin huonoa parempi viini. Ei siis myydä nestettä ulkokohtaisilla ansioilla. Tätä ohjetta noudattaen selailin siellä hyllyn edessä viskejä, asiantuntemus huipussaan.

Seuraava työmatkani vei Sveitsiin, ja mukaan tarttui Bernin lentokentältä Macallan 10 yo (tai 12, en muista varmaksi, siksi "neljäs kolmas viski"), valkea boxi ja kartano keskellä. Viimeisenä tällä listalla oli vuorossa München ja Lagavulin 16 yo (White Horse -merkintä). Jos ei noilla olisi viskit kohonneet nuppiin, niin tuskin olisi ihan kovin monella muullakaan pullotteella lähtenyt homma lapasesta (ja kyllä, inhosin Bowmorea 2000-luvun vaihteessa). Homma lähti siis lapasesta ihan perusviskeillä, ei mitään erikoista tuohon aikaan.

Jossain vaiheessa kuluvaa juhlavuotta jokainen noista 90-luvun versioista kyllä aukeaa, ja vierellä ovat vastaavat versiot nykytuotannosta. Juttuja on siis tulossa, joten huhut blogini kuolemasta ovat ennenaikaisia. Hiukan kyllä pelottaa noiden maistaminen näin monen vuoden jälkeen. Onkohan makumuistiini jäänyt mielikuva pelkkä nostalginen henkäys, ja romuttuukohan koko harrastuksen perusta? Maistettavaksi jää.

Kiitos. Sláinte. Pidetään yhteyttä. Nostetaan lasilliset ja kinastellaan makuasioista.

Lähtöruutu