maanantai 17. huhtikuuta 2017

Kymppikerhon höpinää

Tässä kai pitäisi olla juhlallinen blogikirjoitus siitä, että blogi täyttää tänään kymmenen vuotta.

Ja sattumoisin minulla (maksallani) on menossa kaksinkertainen "juhlavuosi", sillä 1997 alkoi  viskiharrastus omalla kohdallani ns. "virallisesti". Harrastusta siis takana 20-vuotta, blogia siitä puolet.

Juhlallisen tekstin sijaan tarjolla on kuitenkin höpinää, kuten niin monesti ennenkin. Ei edes nuotteja ns. juhlaviskistä tai -viskeistä.

Viskiharrastus on minusta myös yhteisöllinen harrastus. Ainakin minulle merkittävä osa-alue,  viskien ohella toki, ovat olleet kanssaharrastajat. Viskejä tulee ja viskejä menee, mutta ilman väittelyitä, lasin äärellä istumisia, kinasteluja nuoteista, oppimista, samplen vaihteluita, turhautumisia, ilahtumisia ja ihmettelyjä, olisi harrastus kuin jääpalalla laimeneva b-luokan blendi. Välillä on myös leimahtanut kuin liekityksessä, mutta lopulta on kuitenkin kilistelty laseja. Se, että viskit edelleen minua kiinnostavat, ja ennen kaikkea jaksan tätä kirjoittaa, on enemmänkin kanssaharrastajien kiusaamista (ansiota), kuin viskien ansiota. Tai no, myönnetään, kyllähän höpinän tuotannossa tilkalla viskiäkin on oma roolinsa.

Toinen hieno juttu tänä päivänä ovat suomalaiset viskitislaamot. Kaikille teille nostan lasillisen! Ja eipä unohdeta Uisgea. Sláinte! Ja kaikki te muut viskibloggaajat. Kippis! Viskiseurat. Terveydeksi!

Juhlistan (ai että, mikä ihana tekosyy) juhlavuottani korkkaamalla kolme (4) ekaa viskiäni, joiden takia viskien pimeä puoli vei mukanaan. Oli toki "maisteltu" ennenkin, mutta nämä ovat selkeästi ne syylliset lopulliseen turmioon. Alunperin piti korkata tähän juttuun joku tuosta satsista, mutta nyt nuottien preludina tulee vain juhlaviskien esittelyt.

Ensimmäinen noista viskeistä on Laphroaig 10 yo (ilman royal warrant -merkkiä). Ostin tämän ekalta työmatkaltani Lontoosta, ja aivan "sokkona" (sentään tiesin mitä single malt tarkoittaa). Tuohon aikaan joku opasti minua viinien kanssa niin, että mitä tylsemmän oloinen etiketti, niin sen todennäköisemmin huonoa parempi viini. Ei siis myydä nestettä ulkokohtaisilla ansioilla. Tätä ohjetta noudattaen selailin siellä hyllyn edessä viskejä, asiantuntemus huipussaan.

Seuraava työmatkani vei Sveitsiin, ja mukaan tarttui Bernin lentokentältä Macallan 10 yo (tai 12, en muista varmaksi, siksi "neljäs kolmas viski"), valkea boxi ja kartano keskellä. Viimeisenä tällä listalla oli vuorossa München ja Lagavulin 16 yo (White Horse -merkintä). Jos ei noilla olisi viskit kohonneet nuppiin, niin tuskin olisi ihan kovin monella muullakaan pullotteella lähtenyt homma lapasesta (ja kyllä, inhosin Bowmorea 2000-luvun vaihteessa). Homma lähti siis lapasesta ihan perusviskeillä, ei mitään erikoista tuohon aikaan.

Jossain vaiheessa kuluvaa juhlavuotta jokainen noista 90-luvun versioista kyllä aukeaa, ja vierellä ovat vastaavat versiot nykytuotannosta. Juttuja on siis tulossa, joten huhut blogini kuolemasta ovat ennenaikaisia. Hiukan kyllä pelottaa noiden maistaminen näin monen vuoden jälkeen. Onkohan makumuistiini jäänyt mielikuva pelkkä nostalginen henkäys, ja romuttuukohan koko harrastuksen perusta? Maistettavaksi jää.

Kiitos. Sláinte. Pidetään yhteyttä. Nostetaan lasilliset ja kinastellaan makuasioista.


Lähtöruutu