maanantai 24. toukokuuta 2010

Satavuotisjuhla kuudella pullolla

Gordon & MacPhail juhlisti 100 vuoden mittaista taivaltaan 1995 kuudella pullotteella, jotka tottelevat Centenary Reserve -nimikettä. Viskisieppo päätti maistella, näin noin 15 vuotta myöhemmin, millaiset juhlat G&M päätti laittaa pulloon. Kaikkia ei tullut maistettua yhden illan aikana ja kaikkia tuli maistettua useamman illan aikana ja vaikka järki varoitti niin ikäjärjestyksessä mentiin nuorimmasta vanhimpaan. Kaikki olivat vahvuudeltaan 40 %.

Mortlach 1984/1995: Yleensä Mortlach on tuhtia sherrykypsytettyä, mutta ei toki aina kuten esim. "The Grill" tai nyt edessä oleva, joka on ymmärtääkseni bourbon-kypsytetty. Tuoksu on makea ja puinen (nuoreksi). Vaniljaa, sitrushedelmää ja yrttimäistä raikkautta ja jopa hitunen hunajaa. Maku on hiukan pippurinen ja puinen ja puumaisuus kasvaa loppumaun myötä. Kokonaisuus aika valju ja heikko. Mortlach toimii Viskisiepolla paremmin sherryisenä ja hiukan ihmetyttää, että tämä on osa "juhlapullotteita".

St. Magdalene 1980/1995: Todella kevyt tuoksu ja maku. Tuoksussa hitunen maltaisuutta ja ruohoa. Maku on pehmeä, mutta erittäin kevyt ja lyhyt. Nyt ei juhlat oikein lähde lentoon.

Benrinnes 1978/1995: Kevyellä linjalla jatketaan, mutta paranee. Tuoksu on maltaisen makea jossa mukana valkosuklaata ja voita sekä hedelmäisyyttä. Maku on makeahko, jossa taustalla kuivia vihjeitä. Hitunen paahteisuutta/palanutta vivahdetta (ei savua vaan kuin palanut paahtoleipä?). Lyhyt. Tämä on jo mukava ja tasapainoinen, mutta juhlapullotteen arvoinen? Hmm, ei iske.

Balblair 1973/1995: Tuoksussa vilahtelee rusinaa, hedelmiä ja saippuamaista vivahdetta sekä viinimäisyys. Suussa yllättävän paksu, jopa vahamainen? Loppumaku viinimäinen (ei voimakas), pidempi jo ainakin kuin edellisillä. Kuivuu todella voimakkaasti ja lopussa karvaus kasvaa jo hiukan häiritseväksi, mutta ihan kelpo viski kokonaisuutena.

Highland Park 1970/1995: Tuoksu on syvän puinen , punaista marjaa, tummaa suklaata, hitunen viinimäisyyttä ja suon tuoksua. Suussa öljyinen ja pehmeä. Alkaa kuivana ja kehittyy makean suuntaan. Pippurisuutta, puuta, kahvia. Puumaisuus vahvenee koko ajan. Tuoksu oli hyvä, mutta jotenkin maku pettää. En oikein osaa sanoa miksi, mutta ei toimi omassa suussa kunnolla.

Caol Ila 1966/1995: Tuoksussa marjoja, hedelmiä, selkeää merta, turvetta, tummaa sokeria, tervaa ja suon aromeja. Suussa mausteinen ja kova! Maussa palanutta puuta, pippurisuutta, mausteita ja taas tummaa sokeria. Aluksi makea, muuttuu kuivaksi mutta sitten taas makeahkoksi. Lopussa kehittyy karvautta. Tässä on jo sitä jotain! Hieno ja monipuolinen viski kaiken kaikkiaan.

Niin, siinäpä se. Aika pettymys, jos tuolla kuudella pullolla on ollut tarkoitus juhlistaa 100 vuoden mittaista taivalta. Ei vakuuttanut kokonaisuutena ollenkaan. Aika monen osana on jäädä maistelukirjan sivuilla mainintoina, makukuviin ei jäänyt mitään kihelmöivää. Ehkäpä vain Caol Ila ja Balblair säväyttivät. Onneksi tällä kertaa taloudellinen tappio ei ollut paha, kun pelattiin sampleillä. Koko sarjan ostaminen pulloina olisi ollut pettymys, vaikka miten olisi yrittänyt vakuutella valheellisesti.

torstai 13. toukokuuta 2010

Peltolan Blue ja Black Art

Viskisieppo ei olekaan ollut pitkään aikaan maistissa, mutta nyt tuli hyvä hetki taas kokeilla. Kotiin sattui eksymään Suonenjoella sijaitsevan Peltolan Juustolan Blue, eli sinihomejuusto. Juusto itsessään on jo todella herkullinen, suosittelen. Löytyy ainakin Helsingistä Lasipalatsissa sijaitsevasta Maatilatori -kaupasta.

Mutta kun juusto oli pöydällä haisemassa, oli aikaa kaivaa viskikaapin perukoilta pulloja ja sampleja. Perusoletus on ottaa tuhti Islay, mutta tällä kertaa ei ainakaan Viskisiepolla toiminut. Testattua tuli mm. Kilchomanin kaksi ekaa pullotetta. Alkoi jo iskeä luopumismieliala, kun tuli kaivettua vielä yksi viski viereen. Bruichladdichin Black Art 1989. Ja kuinkas sitten kävikään? Tuo yhdistelmä itse asiassa toimi aika hyvin. Suolainen ja makea (Black Art on makea), toimii oikein hyvin yhteen. Samoin Black Artin voimakas kirsikkamaisuus/vadelmaisuus jopa täydensi sinihomejuuston voimaa.

Black Art on muutenkin mielenkiintoinen viski. Väri on todella muuta kuin viskeissä yleensä; mehumaisen pinkki/punainen/marjamainen. Tuoksu voimakkaan kirsikkamainen ja jopa vadelmainen sekä makea. Maku makea ja enemmänkin mieleen tulee viskicocktail. Ystäväni taisi kerran tarjota lasillisen Kilchomania sekoitettuna vadelmalikööriin (jos oikein muistan), ja se tuli heti mieleeni (oli muuten hyvää, kiitos vielä kerran). Sokkona takuulla veikkaisin enemmän siis cocktailin suuntaan. Black Art on erilainen, mutta minusta todella yllättävän toimiva. Varsinkin, kun jättää ennakkoluulot kotiin ja maistelee avoimin mielin. Toki ymmärrän täysin, että tämä viski voi jakaa mielipiteet aivan ääripäihin, sillä viskissä on paljon "epäsovinnaista" mukana.

ps. Kuten voi havaita, Murrayn aivopesu viskin ja ruuan yhdistämisestä ei mennyt läpi. Kai siepon aivon ovat liian pienet käsittämään asiaa.