Tätä lisää...

Ei, otsikko ei tarkoita, että viskisieppo olisi saanut pyynnön kirjoittaa enemmän näitä "juttuja". Ei, ei löytynyt maailmankaikkeuden parasta viskiä tai olutta, vaikka tällä kertaa lipsutaan taas miedomman (tislaamattoman) maltaan puolelle. Nyt puhun kulttuurista, rohkeudesta ja yksilöllisyydestä, joita kaivataan lisää Suomeen, tai erityisesti suomalaiseen olutkulttuuriin.

Sieppo vietteli lomaa ja lomallahan reissataan. Nyt suunnistelin tuonne eteläsaaren pohjoisosiin. Olut ei ollut asialistan ykkönen (näin perheellisenä ja ainoana autoilijana), mutta tilaisuuden tullen aina tutustuttiin myös paikallisiin nähtävyyksiin, tai siis panimoihin.

Panimoja riittää ja mitä yllättävimmissä paikoissa. Ties kuinka monella pubilla/ravintolalla on oma pieni panimo, jossa tehdään olutta oman ravintolan käyttöön. Hiukan isommat tekevät olutta sen verran, että sitä saadaan myyntiinkin eri puolelle maata, tai edes lähimmän kaupungin supermarkettiin.

Ehdottomana kohteena viskisiepolla oli Founders Brewery Nelsonissa. Founders on ensimmäinen Australasian alueella luomu-panimon statuksen saanut panimo. Panimolla oli mukava pieni kahvila, jossa pystyi nauttimaan oluita sekä lounasta (luomua, totta kai). Panimolla on neljä olutta perusvalikoimassa, mutta jokainen niistä on todella herkullinen kokonaisuus. Suurustetun "mereneläväkeiton" kanssa mm. Long Black oli enemmän kuin nautinto. Pientä toimintaa, mutta taidolla, antaumuksella ja uskolla omaan osaamiseen.


Founders on kuitenkin mittakaavassa iso, kun vertaan löydökseen keskellä ei mitään (tai ainakin melkein). Onekakassa, SH60:n varrella, toimii "ravintola" Mussel Inn. Nimi ei ihan heti viittaisi real aleen tai olueen sen kummemmin. Mutta mitä vielä! Ravintolalla on ties miten monta omaa olutta valikoimassa, ja se todellakin sijaitsee ns. valtatien varrella mutta ympärillä ei juurikaan ole mitään asutusta. Miten ihmeessä tuo voi kannattaa, kysyn minä? Ehkä se ei olekaan kultakaivos, vaan elämäntapa? Ehkä oman oluen tekeminen ei olekaan pelkästään kaupallinen kysymys. Ehkä se on osoitus rohkeudesta ja uskosta omaan itseensä ja RAKKAUDESTA OLUEEN.

Olivatko oluet sitten loistavia, kun niistä nyt kerron? Olivat ja eivät olleet. Mussel Innin oluissa näkyi selkeästi käsityön leima, mutta ei negatiivisesti. Oluet olivat yksilöllisiä, ja vaihtelevat eri kertojen välillä. Käsityötä, mutta kaikessa hienoudessa. Ja oluiden prosentit ovat alhaisempia kuin monen suomalaisen keskarin. Kyseessä ei siis ole pelkästään "humalan aiheuttavan juoman valmistus".

Edellä olevat ovat vain raapaisu tämän maan olutkulttuuriin. Mutta kumpikin niistä laittaa minut väkisin miettimään tilannetta Suomessa. Sahti alkaa (onneksi) saada jalansijaa, ja sitä saa myydä muuallakin kuin Alkossa. Tilaviinit lisääntyvät Suomessa hurjaa vauhtia. Mutta missä ovat yksilöllisten oluiden tekijät? Olemmeko me suomalaiset niin lokeroituneet siihen perus-lageriin, että yksilöllisille, maukkaille, erilaisille oluille ei ole kysyntää? Onko pienten oluiden tekeminen taloudellisesti mahdotonta? Onneksi Suomessakin muutama "pienpanimo" rohkeasti tekee omia oluita, mutta kuinka monta "tienvarren panimoa" lopulta on Suomessa?

Eli otsikko on oikeastaan väärin. Ei tätä lisää, vaan tätä rohkeutta, olutkulttuurin esille tuomista ja yksilöllisten oluiden panemista Suomessa. Ei olut turmele. Ei juominen ole pahasta. Vain se, miten juodaan, pilaa koko oluen nimen (ja muidenkin juomien).

Päätän saarnani tähän ja nautin Mussel Innin nestemäistä leipää!

Mikä tekee viskistä loistavan?

Viskisieppo pahoittelee osittaista plagiointia, tai pikemminkin aiheen varastamista. Eräällä keskustelupastalla on juttua unohtumattomista asioista/hetkistä, joihin viski liittyy. Aihe alkoi hiukan kiehtoa enemmän. Toivottavasti kukaan ei pahastu aiheen varastamisesta, kaikki kunnia heille aiheesta ja aiheen ympärillä käytävästä keskustelusta.

Niin. Aloin miettiä asiaa omalla kohdallani syvällisemmin. Mikä tekee (viski)hetkestä unohtumattoman? Tai tekeekö jokin hetki viskistä loistavan? Pilaako viski hetken tai toisinpäin?

Jokaisella on varmaan omia suosikkeja, viskejä, jotka ovat lähellä sydäntä. Jokaisella on myös varmasti viskejä, jotka eivät kuulu omiin suosikkeihin. Kuinka ne viskit ovat menneet niihin luokkiin?

Oletetaan hetkeä, joka on kaikin puolin täydellinen (jokainen voi miettiä sopivaa), ja edessä lasillinen uutta viskiä (tai jo ennestään tuttuakin). Odotukset ovat tietysti olemassa viskin suhteen. Entä jos viski ei vastaa hetkeä ja sen luomaa odotusta? Tuleeko viskistä silloin epämiellyttävä makunautinto, joka laittaa ko. viskin (jopa vuosiksi) sivuun? Tai entä jos viski vastaakin hetken mielikuvaan sitä, mitä haluaa? Tuleeko keskikertaisesta viskistä tällöin loistava, ja ei jatkossa voi havaita sen heikkouksia? Kerran loistava, mutta toisessa hetkessä kamala. Syytetään huonoa korkkia, avoinna ollutta pulloa, karmaa, tai mikä nyt sillä hetkellä parhaalta syylliseltä tuntuu. Objektiivisuus vs. subjektiivisuus. Ollako vai eikö olla?

Vai onko sillä edes merkitystä?

Viski on nautintoaine. Eikös? Nautinto on aina muutakin kuin yksi tekijä. Se on kokonaisuuden summa. Ei pelkkä viskin kliininen arviointi ole ehkä kuitenkaan se tärkein tekijä. Toki viskiä voi analysoida (loputtomiin), mutta kuinka paljon siihen lopulta vaikuttaa hetki? Mielentila? Ympäristö? Vaikuttavia tekijöitä voisi varmaan luetella loputtomiin.

Viskisieppo toistaa itseään eli viski on nautintoaine. Sen tehtävä on tuottaa nautintoa, joka on verrannollinen hetkeen, mielentilaan, ympäristöön ja odotuksiin. Analysoinko minä liikaa viskejä? Osaanko (voinko) olla objektiivinen niin, että mikään ei vaikuta päätökseeni kuin vain pelkkä, kliinisesti maisteltava viski? Toisaalta, haluanko maistella viskiä kliinisesti? Miksi haluaisin lopulta olla "kliininen maistaja", sillä viski on NAUTINTOaine (toisto on kertauksien äiti) ja kukapa ei meistä haluaisi nautintoa?

Äh, ja nyt tuntuu että menin analysoimaan maistamista liikaa.

Olkoon, nautin lasillisesta nyt miettimättä sitä likaa. Nyt lasissa oleva Milford 15 Y vastaa loman aloituksen tuomaa rentouttavaa tunnetta. En pilaa nautintoani analysoimalla hetkeä liikaa, kun kevyt mallas täyttää suun ja luo mielikuvan loistavasta viskistä ja hetkestä YHDESSÄ.

Kun savolainen jalkapallo oli huipulla, sanottiin että 'elä laakase, naatitaan'. Tuosta muokattu versio voisi käydä viskienkin kanssa; 'elä mieti, naatitaan".

Osittainen takinkääntö

Oli aika taas käväistä laittamassa talousrahat tulevaan Adelphi-tilaisuuteen. No, Whisky Galoresta ei pääse pois maistamatta ja oli mukava yllätys saada lasiin Tullibardine 1966 CS pullotetta (30Y). Sitä siinä siemaillessani mietin jo mitä ostaisi tulisiksi kotiin. Paikalliset viskit on nyt unohdettu, joten katselin muita mukavia vaihtoehtoja. BenRiach 1972 (33Y) pullote osui silmiini jo ihan sen loistavan tislausvuoden ansiosta. Hmm. Pitääpä laittaa mietintään, ei olisi hullumpi vaihtoehto. Andy myös esitteli uusimpia tuotteita kaupassa ja muutama Duncan Taylorin "kuolleiden tislaamojen" versio jäi mukavasti kutkuttelemaan taustalle. Tässä joutuu kohta syvällistäkin syvällisimpien päätöksien eteen...

Hups, otsikko lupasi takinkääntöä ainakin osittain. En ole missään vaiheessa ollut Bowmoren ystävä, mutta nyt oli Bowmoren 12 Y auki maistelupöydällä. Päätin rohkaista mieleni ja maistaa pitkästä pitkästä aikaa olisiko viski, tai minun makuaistini, muuttunut. Viski oli muuttunut ja minun osaltani parempaan suuntaan. Tuoksusta en pidä edelleenkään sen voimakkaan lakritsin/laventelin takia ja tökkii siis edelleen pahasti. Maussa en kuitenkaan havainnut enää niin voimakasta lakritsia kuin ennen. Maun suhteen siis käännän takkiani osittain. Olenkin aina sanonut, että kannattaa maistella useita viskejä ja välistä myös niitä mitkä eivät ennen ole toimineet, niin ties vaikka löytäisi välistä jotain "uutta". Onneksi nyt tuli kerrankin kuunneltua itseäni.

In love with Benriach

Ystävänpäivänä oli BenRiach-tasting, josta koko tuotto meni hyväntekeväisyyteen (myös viskit oli saatu ilmaiseksi tilaisuuteen). Alunperin esittelijänä piti olla Billy Walker (Managing Director, Master Blender, Owner of BenRiach), mutta hän oli valitettavasti sairastunut matkalla tänne. Pikaista toipumista hänelle. Illan juonsi Michael, ja loistavasti hän sen tekikin. Lisäksi käytössä oli Billy Walkerin kalvot, joissa kerrottiin hyvin yksityiskohtaisesti tislaamosta ja lähes jokaisesta viskistä kerrottiin myös yksittäiset viskit, joita kyseisessä versiossa oli sekoitettu ja niiden suhteen.

Kattaus oli loistava:



- 16 Y
- 20 Y (43%)
- Ex Henriques Madeira 15 Y (46%)
- Ex Chateau d'Yquem Sauterne 16 Y (46%)
- Peated Curiositas 10 Y (46%)
- Peated Pedro Ximinez Sherry 12 Y (46%)
- Single Cask 1976 (bottled August 2007) (55.5%)

Illan aloitti 16 Y versio. Todella nautinnollinen viski, jossa tuoksussa hedelmää ja toffeeta. Maku raikas ja kuivuu hienosti loppua kohti. Seuraavaksi 20 Y -versio. Minulla se ei toiminut niin hyvin kuin 16 Y, mutta pahaa sanottavaa ei tule mieleeni.

Sitten siirryimme noihin "lopetusversioihin". Aluksi Madeira 15Y, jossa todella voimakas toffeen tuoksu ja mukana hunajaa, hitunen puuta ja viiniä. Maku ei ihan kohdannut tuoksua, vaan oli raaka ja pippurinen. Seuraavan olikin vuorossa 16Y Sauterne -lopetus. Olimme ensimmäisiä maailmassa, jotka pääsimme maistamaan kyseistä viskiä (siis tislaamon ulkopuolella). Tämä viski julkaistaan vasta huhtikuussa 2008. Minulle Sauterne-lopetus oli pettymys. Tuoksu oli todella olematon, vain hitunen rusinaa havaittavissa. Maku lyhyehkö ja kuiva. Aika mitäänsanomaton viski loppujen lopuksi.

Sitten siirryimme Peated-versioihin. Ensimmäisenä vuorossa oli Curiositas 10Y versio. Hieno viski ainakin hintaansa nähden. Todella mukava Islayn ja Speysiden liitto, eli mukana hienostunut savun ja turpeen aromit yhdistettynä Speysiden makeuteen. Suosittelen kokeilemaan ja hinnallakaan ei ole pilattu.

Kaksi viimeistä kuitenkin räjäytti minulla pankin. Ensin Pedro Ximinez Sherry-lopetus. En ole mikään hillitön lopetusten ystävä, mutta tämä toimi aivan ihanasti. Tuoksussa toffeeta, karamellia, sitruunaa ja positiivinen suon tuoksu (suopursuksi joku väitti). Maku makean savuinen ja viinimäisyys mukana. Todella nautittava viski. Viimeisenä oli 1976 pullotus jonka tuoksu oli todella monipuolinen. Oli kellaria, puuta, rusinaa ja minä löysin (ensimmäistä kertaa omalla kohdallani) mesimarjan tuoksun, jossa suon vivahteet. Suussa öljyinen ja maku oli makean rusinamainen, sitten kehittyi puun makua ja happani loppua kohti. Hapanimelä kokonaisuus, mutta kaikessa hyvässä. Aluksi en tykännyt ko. versiosta, mutta aukeni maistelun edetessä todella hienosti. Hinta on täällä reilut 400 NZD, mutta tuota pitää harkita nyt vakavasti tuliaisena.

Ilta oli todella hieno, ja pelasti makunystyräni edellisen kokemuksen jälkeen (kts. edellinen juttu). Muiden kanssa syntyi loistavia keskusteluja, ja koska osallistumismaksu meni hyväntekeväisyyteen (lapsille), ei iltaa voi moittia kuin yhdestä asiasta: oli pakko lopettaa liian aikaisin.

Kierroksella...

Suunnistin vierailulle maailman eteläisimpään, ja todella pieneen, viskitislaamoon. Southern Distilleries sijaitsee Timarussa, Uudessa-Seelannissa. Tislaamo on erittäin pieni, kuten kuvista voi nähdä. Vuonna 2007 tuotanto oli noin 35 000 litraa, ja kun ottaa huomioon että valikoimassa on neljä eri viskiä niin paljoa ei ole saatavilla. Tislauspannujakin vain yksi, joka on ruostumattomasta teräksestä, yläosa tosin tehty kuparista. Muistutti lähinnä pontikkapannua.



Kypsytyshuoneenkin sai kerralla napattua kuvaan. Mallas viskeihin tulee Skotlannista (ei osattu kertoa tarkemmin), tynnyrit näyttivät olevan osa Ranskasta ja osa Australiasta, mutta esittelijä ei osannut kertoa tarkemmin missä tynnyrissä mikäkin viski kypsytetään. Niin, koko esittely oli pettymys. Esittelijällä ei ollut juurikaan tietoa hommasta, ei osannut vastata oikein mihinkään kysymykseen ja suoraan sanottuna tuli tunne, että hittoako tuo suomalainen täällä tekee. No, kukin tavallaan. Vasta poislähtiessä tapasin itse tislaamomestarin, mutta eipä hänelläkään ollut kovinkaan innostunut ote kertomaan yhtään mitään.



Viskejä siis neljä (tai riippuu vähän miten puhdasoppisesti laske) ja tislaamon sivuilta löytyy tarkemman selvitykset. Jokainen viski on kyllä kamala pettymys, ja rehellisesti sanottuna osa jopa ihan kamalia. Intohimoa on, pitäisi olla kokemustakin (tislaamisesta) mutta lopputulos on kyllä kaukana asiallisesta. Coaster (ainoa Single Malt) on lähinnä juotavaksi luettavaa mutta mm. Poitin toimii paremmin vaikka viemärin aukaisijana. Tällä hetkellä kyllä mennyt maailma (Lammerlaw/Milton) pesee nykyisyyden ihan 6-0.

Hauska juttu oli itse viskien osto. Tislaamolla ei ole lupa myydä suoraan kuluttajille, joten ohjasivat kadun toisella puolella olevaan viinakauppaan. Ohjeistivat tulemaan takaisin jos kaupassa ei ole pulloja. No ei ollut, joten takaisin tislaamoon. Työntekijä nappasi neljä pulloa, kirjoitti laskun ja mentiin yhdessä takaisin viinakauppaan. Sitten sain ostettua pullot. Onneksi homma toimi noinkin kivuttomasti...(toisin kuin noiden saaminen alas kurkusta).

Wee dram ja päivityksiä

Viskisieppo karkasi toimiston häkistä lomanviettoon etuajassa ja suunnisti Galoreen maksamaan osallistumismaksua tastingiin. Jäin sitten juttelemaan Andyn (yksi kaupan työntekijöistä) kanssa ja Andy sitten kysyi, maistuisiko lasillinen noin loman aloituksen kunniksi. No, kiire ei ollut ja auto oli autotallissa, joten kai sitä lasillisen voisi nauttia.

Ekaksi maistettiin Ballechin #1 Madeira ja #2 Burgundy lopetukset. Tuo Ballechin on Edradour-tislaamon tuote, joka on omaa "korkean turveasteen" (heavily peated). No, mielestäni viskit olisivat saaneet melkein jäädä tekemättä. Ihmettelimme Andyn kanssa, miksi ihmeessä joka tislaamo alkaa tehdä näitä peated-sarjoja. Seuraavaksi varmaan Macallan tekee saman tai Lagavulin ja Laphroaig vastavetona koko peated-hysterialle non-peated versiot. Siinä sitten ihmetellään, mihin tämä viskihomma on menossa ja missä ne alueelliset hienoudet ovat. Kaikilta tislaamoilta tulee kohta kaikkeen makuun sopivia versioita. Ainiin, Madeirassa oli hieno, makea ja toffeemainen ja hunajainen tuoksu mutta maku oli ihan jotain muuta. Maku oli kuiva ja todella mausteinen/pippurinen. Burgundyssä tuoksu oli paljon miedompi ja hennompi, ja niin oli makukin. Kuiva ja lähes viinitön. Molemmissa turve iski vasta loppumaun lopussa ja sitten se olikin jo aika selkeästi esillä.(Edellä vain lyhyet luonnehdinnat).

Olin siinä jo suunnittelemassa lähtöä kun Andy vielä kysyi maistuisiko Glen Grantin 1990 (17Y) versio. No toki. Pelasti viskitilanteen edellisten jälkeen. Todella hieno, virkistävä viski. Tuoksu makean kanervainen, hunajainen ja kukkainen ja mukana raikas eukalyptus. Maku raikas ja kevyt. Loppu hienon makea ja hienostunut ja jälleen eukalyptus-tyylistä raikkautta. Kaikin puolin nautinnollinen viski ja sopii todella hyvin kesään. Itse pidän todella paljon! Hieno vastakohta "täyteläisille makupommeille".

Olin sitten taas lähdössä pois, kun ihastelin puoliääneen Ardbegin Mór TEN -pulloa (kokoa siis 4.5l). No, lasiin maistiainen ja maistelemaan. Omien mielikuvieni pohjalta ei pärjää "perinteiselle" TENille. Ei niin täyteläinen ja tuhti ja tuoksussa oli jotain jota en saanut kiinni mutta ei miellyttänyt nokkaani. Mukava drami silti, mutta ei loistava.

Kerroin samalla, että olin huomannnut Milfordin 15Y -version etiketeissä virheen. Etupuolen etiketissä batch- numero ja pullojen lukumäärä poikkesi takaetiketin tiedoista. Aika huolimatonta toimintaa. Kerroin, että olin laittanut viestin Milfordille, mutta kuulemma vastausta on lähes turha odottaa. Hmph!

Eipä kai lomaa olisi paljon mukavammin voinut aloittaa, kuin käymällä maksamassa osallistumismaksu ja saada samalla kaupan päälle wee dramit. Aina yhtä mukavaa poiketa lähikaupassa, jossa on hyvät maistiaiset tarjolla.

ps. Päivitys olutkaupan suhteen. Huomasin, että olin kirjoittanut että on 150 olutta valikoimassa. Oikea luku on 450-500. Näppihäiriö. Pelkästään Uusi-Seelantilaisia oluita on tuo 150 kappaletta (noin karkeasti heittäen).

pps. Michaelin kanssa sovittiin, että pidetään haastattelutuokio maaliskuussa. Eli kysymyksiä saa tulla edelleen, jos kiinnostaa.

Ollako vai eikö olla?

Viskisieppo miettii välistä, pitäisikö lopettaa Viskisieppo-nimen käyttö ja suosiolla lopettaa viskiharrastus. Tai ainakin lopettaa sen kutsuminen harrastukseksi. Ja siis pitää suunsa kiinni kun on kyse viskistä ja lopettaa tämä blogin höpinä kertalaakista.

Ei, viski ei ole alkanut tökkimään, mutta harrastuneisuuden/harrastuksen taso alkaa lähinnä mietityttämään. Viimeisen muutaman vuoden(!) ajan koko homma on ollut lähes tekohengittämistä tai höyryillä kulkemista. Toisaalta ymmärtää, että ennen viskipulloon kulutetut rahat on ollut parempi laittaa siihen vaippapakettiin ja tasting-illat välistä sose-illoiksi. Ja näinhän sen pitää ollakin eikä yksikään juomatta jäänyt viski harmita.

Mutta mites se harrastus? Eipä juurikaan ole tullut seurattua viimeisiä virtauksia ja monen monituinen uutuus on jäänyt kokonaan maistamatta, tai sitten kun maistaa niin se on "soooo last week" (sori, paikallinen tv-mainos junnaa päässä). Ihan kuin harrastus olisi jäänyt 90-luvulle. Auts. PC-sarjasta on menossa numero...öööh? Hei, oletteko kuulleet uudesta panimosta? Ai, se oli jo vuosi sitten. jne jne jne....

Vakavampaa pohdintaa kahden tulevan tastingin alla. Toivotaan niiden enkelien osuuksien laittavan vanhan viskisydämen lepattamaan uudelleen kunnon liekillä. Menut ovat kuitenkin lupauksia herättäviä.

1. BenRiach with Billy Walker
* Tarjolla "kattava" kattaus tislaamolta

2. Adelphi with Alex Bruce

* The Whisky That Cannot Be Named 1953, 50 years old, 54.3%
* Caol Ila 1982, 25 year old, 57.9%
* The Breath of the Highlands, 1985, 20 years old, 54.8%
* Dalmore 1990, 17 years old, 59.7%
* Breath of the Isles 1992, 14 years old, 54.2%
* Glen Scotia 1992, 13 years old, 66.8%