Kierroksella...

Suunnistin vierailulle maailman eteläisimpään, ja todella pieneen, viskitislaamoon. Southern Distilleries sijaitsee Timarussa, Uudessa-Seelannissa. Tislaamo on erittäin pieni, kuten kuvista voi nähdä. Vuonna 2007 tuotanto oli noin 35 000 litraa, ja kun ottaa huomioon että valikoimassa on neljä eri viskiä niin paljoa ei ole saatavilla. Tislauspannujakin vain yksi, joka on ruostumattomasta teräksestä, yläosa tosin tehty kuparista. Muistutti lähinnä pontikkapannua.



Kypsytyshuoneenkin sai kerralla napattua kuvaan. Mallas viskeihin tulee Skotlannista (ei osattu kertoa tarkemmin), tynnyrit näyttivät olevan osa Ranskasta ja osa Australiasta, mutta esittelijä ei osannut kertoa tarkemmin missä tynnyrissä mikäkin viski kypsytetään. Niin, koko esittely oli pettymys. Esittelijällä ei ollut juurikaan tietoa hommasta, ei osannut vastata oikein mihinkään kysymykseen ja suoraan sanottuna tuli tunne, että hittoako tuo suomalainen täällä tekee. No, kukin tavallaan. Vasta poislähtiessä tapasin itse tislaamomestarin, mutta eipä hänelläkään ollut kovinkaan innostunut ote kertomaan yhtään mitään.



Viskejä siis neljä (tai riippuu vähän miten puhdasoppisesti laske) ja tislaamon sivuilta löytyy tarkemman selvitykset. Jokainen viski on kyllä kamala pettymys, ja rehellisesti sanottuna osa jopa ihan kamalia. Intohimoa on, pitäisi olla kokemustakin (tislaamisesta) mutta lopputulos on kyllä kaukana asiallisesta. Coaster (ainoa Single Malt) on lähinnä juotavaksi luettavaa mutta mm. Poitin toimii paremmin vaikka viemärin aukaisijana. Tällä hetkellä kyllä mennyt maailma (Lammerlaw/Milton) pesee nykyisyyden ihan 6-0.

Hauska juttu oli itse viskien osto. Tislaamolla ei ole lupa myydä suoraan kuluttajille, joten ohjasivat kadun toisella puolella olevaan viinakauppaan. Ohjeistivat tulemaan takaisin jos kaupassa ei ole pulloja. No ei ollut, joten takaisin tislaamoon. Työntekijä nappasi neljä pulloa, kirjoitti laskun ja mentiin yhdessä takaisin viinakauppaan. Sitten sain ostettua pullot. Onneksi homma toimi noinkin kivuttomasti...(toisin kuin noiden saaminen alas kurkusta).

Wee dram ja päivityksiä

Viskisieppo karkasi toimiston häkistä lomanviettoon etuajassa ja suunnisti Galoreen maksamaan osallistumismaksua tastingiin. Jäin sitten juttelemaan Andyn (yksi kaupan työntekijöistä) kanssa ja Andy sitten kysyi, maistuisiko lasillinen noin loman aloituksen kunniksi. No, kiire ei ollut ja auto oli autotallissa, joten kai sitä lasillisen voisi nauttia.

Ekaksi maistettiin Ballechin #1 Madeira ja #2 Burgundy lopetukset. Tuo Ballechin on Edradour-tislaamon tuote, joka on omaa "korkean turveasteen" (heavily peated). No, mielestäni viskit olisivat saaneet melkein jäädä tekemättä. Ihmettelimme Andyn kanssa, miksi ihmeessä joka tislaamo alkaa tehdä näitä peated-sarjoja. Seuraavaksi varmaan Macallan tekee saman tai Lagavulin ja Laphroaig vastavetona koko peated-hysterialle non-peated versiot. Siinä sitten ihmetellään, mihin tämä viskihomma on menossa ja missä ne alueelliset hienoudet ovat. Kaikilta tislaamoilta tulee kohta kaikkeen makuun sopivia versioita. Ainiin, Madeirassa oli hieno, makea ja toffeemainen ja hunajainen tuoksu mutta maku oli ihan jotain muuta. Maku oli kuiva ja todella mausteinen/pippurinen. Burgundyssä tuoksu oli paljon miedompi ja hennompi, ja niin oli makukin. Kuiva ja lähes viinitön. Molemmissa turve iski vasta loppumaun lopussa ja sitten se olikin jo aika selkeästi esillä.(Edellä vain lyhyet luonnehdinnat).

Olin siinä jo suunnittelemassa lähtöä kun Andy vielä kysyi maistuisiko Glen Grantin 1990 (17Y) versio. No toki. Pelasti viskitilanteen edellisten jälkeen. Todella hieno, virkistävä viski. Tuoksu makean kanervainen, hunajainen ja kukkainen ja mukana raikas eukalyptus. Maku raikas ja kevyt. Loppu hienon makea ja hienostunut ja jälleen eukalyptus-tyylistä raikkautta. Kaikin puolin nautinnollinen viski ja sopii todella hyvin kesään. Itse pidän todella paljon! Hieno vastakohta "täyteläisille makupommeille".

Olin sitten taas lähdössä pois, kun ihastelin puoliääneen Ardbegin Mór TEN -pulloa (kokoa siis 4.5l). No, lasiin maistiainen ja maistelemaan. Omien mielikuvieni pohjalta ei pärjää "perinteiselle" TENille. Ei niin täyteläinen ja tuhti ja tuoksussa oli jotain jota en saanut kiinni mutta ei miellyttänyt nokkaani. Mukava drami silti, mutta ei loistava.

Kerroin samalla, että olin huomannnut Milfordin 15Y -version etiketeissä virheen. Etupuolen etiketissä batch- numero ja pullojen lukumäärä poikkesi takaetiketin tiedoista. Aika huolimatonta toimintaa. Kerroin, että olin laittanut viestin Milfordille, mutta kuulemma vastausta on lähes turha odottaa. Hmph!

Eipä kai lomaa olisi paljon mukavammin voinut aloittaa, kuin käymällä maksamassa osallistumismaksu ja saada samalla kaupan päälle wee dramit. Aina yhtä mukavaa poiketa lähikaupassa, jossa on hyvät maistiaiset tarjolla.

ps. Päivitys olutkaupan suhteen. Huomasin, että olin kirjoittanut että on 150 olutta valikoimassa. Oikea luku on 450-500. Näppihäiriö. Pelkästään Uusi-Seelantilaisia oluita on tuo 150 kappaletta (noin karkeasti heittäen).

pps. Michaelin kanssa sovittiin, että pidetään haastattelutuokio maaliskuussa. Eli kysymyksiä saa tulla edelleen, jos kiinnostaa.

Ollako vai eikö olla?

Viskisieppo miettii välistä, pitäisikö lopettaa Viskisieppo-nimen käyttö ja suosiolla lopettaa viskiharrastus. Tai ainakin lopettaa sen kutsuminen harrastukseksi. Ja siis pitää suunsa kiinni kun on kyse viskistä ja lopettaa tämä blogin höpinä kertalaakista.

Ei, viski ei ole alkanut tökkimään, mutta harrastuneisuuden/harrastuksen taso alkaa lähinnä mietityttämään. Viimeisen muutaman vuoden(!) ajan koko homma on ollut lähes tekohengittämistä tai höyryillä kulkemista. Toisaalta ymmärtää, että ennen viskipulloon kulutetut rahat on ollut parempi laittaa siihen vaippapakettiin ja tasting-illat välistä sose-illoiksi. Ja näinhän sen pitää ollakin eikä yksikään juomatta jäänyt viski harmita.

Mutta mites se harrastus? Eipä juurikaan ole tullut seurattua viimeisiä virtauksia ja monen monituinen uutuus on jäänyt kokonaan maistamatta, tai sitten kun maistaa niin se on "soooo last week" (sori, paikallinen tv-mainos junnaa päässä). Ihan kuin harrastus olisi jäänyt 90-luvulle. Auts. PC-sarjasta on menossa numero...öööh? Hei, oletteko kuulleet uudesta panimosta? Ai, se oli jo vuosi sitten. jne jne jne....

Vakavampaa pohdintaa kahden tulevan tastingin alla. Toivotaan niiden enkelien osuuksien laittavan vanhan viskisydämen lepattamaan uudelleen kunnon liekillä. Menut ovat kuitenkin lupauksia herättäviä.

1. BenRiach with Billy Walker
* Tarjolla "kattava" kattaus tislaamolta

2. Adelphi with Alex Bruce

* The Whisky That Cannot Be Named 1953, 50 years old, 54.3%
* Caol Ila 1982, 25 year old, 57.9%
* The Breath of the Highlands, 1985, 20 years old, 54.8%
* Dalmore 1990, 17 years old, 59.7%
* Breath of the Isles 1992, 14 years old, 54.2%
* Glen Scotia 1992, 13 years old, 66.8%

Kinkkua, viskiä ja vonkausta...

Mielessä on ollut istahtaa alas Michaelin, Whisky Galoren omistajan ja Whisky Guildin vetäjän, kanssa ja jutella hiukan lähemmin Uuden-Seelannin viskikulttuurista, kaupan historiasta ja seuran toiminnasta. Viskisiepolla ei kuitenkaan suonissa virtaa toimittajan verta, joten jos joku sattuu tätä blogia joskus lukemaan, ja haluaa heittää Michaelille kysymyksen, niin laittakaapa tulemaan. Toivon kysymyksiä tammikuun loppuun mennessä.

Jos saan jutteluhetken aikaiseksi, lupaan julkaista haastattelun muodossa tai toisessa.

Kysymykset osoitteeseen viskisieppo@luukku.com (tai jos joku tietää Viskisiepon muita yhteystietoja niin sinne myös). Tuo osoite on jo niin spämmiä täynnä, että kysymysten lisäksi tuonne ei kannata kirjoittaa mitään muuta. Otsikoikaa viestinne selkeästi :-)

Se vonkaamisesta. Whisky Galoressa oli taas mukavasti perjantaina ilmainen "maistelutuokio" ja kyytipoikana oli lisäksi kinkkua. Ja ei mitä tahansa kinkkua. Michael oli kypsentänyt kunnon kinkun (luineen) hiiligrillissä. Hitaasti ja nautinnollisesti. Tasaisin väliajoin hän siveli kinkun pintaan kaupan omaa Whisky marmeladia. Uskomattoman mehevää, pehmeää ja maukasta kinkkua. Ja nautinnon lopetteli Tullibardine (1993) tai Living caskin Highland-versio. RÖYH!

Niin, paria viestiä sitten valittelin valinnan sietämätöntä kurjuutta. Helpotuksena valintaan, päätin ostaa Milfordin 18Y ja 20 Y vuotiaat 5cl pullot. Maistetaan tilkka, ja päätetään sitten. Vierellä kuvassa myös Kilchoman-tislaamon (Islay) New Spirit -pullote. Ei vielä viskiä, vaan raakana pullotettua tislettä (63.5%). Maku kyllä lupaa odottaa kypsytykseltä paljon. Todella turpeinen ja savuinen (50 ppm). Loppumaku todella pitkä ja pitkän, pitkän ajan kuluttua suussa tuntuu todella voimakas suolaisuus. Kaikin puolin lupauksia herättävä, nyt kaikki on kiinni kypsytyksen onnistumisesta.

(Ei, linssissä ei ole tippa eikä silmissäsi virtaa kyynel. Kuvaan tuli mukaan saippuakupla :-)

Mainioita maltaita

Uusi-Seelanti tunnetaan erityisesti loisteliasta viineistä ja vähemmän oluista. Harmi, sillä kuten muutaman kerran minäkin olen täällä todennut, vastaan on tullut aivan loisteliaita oluita. Tässä pieni katsaus miten minä olen kokenut tuon miedomman maltaan. Ei, en ole olutharrastaja joten älkää laittako päätäni pölkylle.

Perusolut on täällä ale tai tumma lager. Perusoluet ovat perusoluita, mutta minusta oikein kelvollisia. Muutama vähemmän-hyvä on toki tullut vastaan, mutta aina löytyy kaupasta jokaisen makuun sopivaa mallasta. Lisäksi lähes kaikilla panimoilla on useita tuotteita valikoimassa aina lagerista/pilsneristä tummempaan makuun, unohtamatta IPAa jne.

Sitten on näitä pienpanimoita joka lähtöön. Yhtenä kirkkaimmista (mielestäni) loistaa Renaissance-panimo. Panimolla vain neljä tuotetta valikoimassa, mutta jokainen on aivan käsittämättömän hyvä lajissaan. Lisäksi pullojen visuaalinen ulkonäkö on todella hemaiseva. Dux de Luxin lager on ehkä yksi parhaita mitä olen koskaan maistanut. Hyvin paljon Kukon tyylinen kokonaisuus, mutta mielestäni hitusen öljyisempi, humalaisempi ja maukkaampi. Aivan loistava lager mihin hetkeen tahansa. Viskisiepon sirkuttelijakin otti Dex de Luxin Lagerin omakseen.

Moa tekee käsityönä erilaista olutta eikä takuulla kaikkien makuun. Mutta siinä on sen panimon hienous; tuttu lajike mutta omalla tavalla tehtynä. Illan nautinto-olut löytyy helposti tuolta.

Mitäpä muuta. Brew Moon on pakko mainita. Panimo-pubi, jolta onneksi löytyy pullotettujakin oluita. Ale ja pale ale ystäville suosittelen ihan heti tuota. Pink Elephant jo nimellään loistaa silmään, mutta oluissa ei ole haettu mitään massamenekkiä. Kun prosentteja alkaa olla yli 7, vaatii olut jo muutakin kuin perjantai-illan ja kunnon pohjat. Kotikaupungin panimoista on pakko vielä laittaa loppuun Three Boys Brewery. Kolmelta veijarilta löytyy kolme perusolutta; pilsner, wheat ja IPA. Nuo kolme kattavat mukavasti kesäisen tarpeen ja jokainen noista nostattaa aina hymyn kasvoille.

Paljon on tullut jo maisteltua, paljon on vielä maistamatta ja valitettavasti paljon myös jää kokonaan maistamatta. Ja varmasti tuohon edellä mainittuihin voisin lisätä muitakin panimoita (Emerson, Harringtons, Monteith´s,...) mutta tuossa nyt mainittuina ne nyt päällimmäisenä mielessä olevat. Silti jo nyt tiedän, että jään kaipaamaan paikallisia oluita. Kulttuurishokki tulee olemaan kova, kun kävelen taas kotona lähi-Prismaan ja katsahdan oluthyllyyn. Täällä lähikaupassamme on tarjolla oluita ympäri maailmaa (lambic-, trappist yms -oluita) ja paikallisia herkkuja sulassa sovussa viini-hyllyjen vierellä.

Perimmäisten kysymysten äärellä

Käväisin pitkästä aikaa tervehtimässä Whisky Galoren porukkaa. Olen tässä alkanut jo pähkäilemään, mitä toisin mukanani tuliaisina itselleni. Olin jo päässyt itseni kanssa sovintoon matkalaukkuihin pakattavista pulloistani, mutta maistellessani Michaelin tarjoamaa McGibbon's Provenence Longmorn 11Y (1995) -pullotetta, kuviot meni sekaisin (eikä pelkästään mainion Longmornin takia). Periaatteeni on aina ollut, että pyrin aina suosimaan paikallisia tuotteita ja niin tälläkin kertaa. Mielessäni on pääasiassa ollut tuoda Milford-tislettä ja Michaelin kypsyttämiä "living cask" -versioita. Milford vaan on tuonut markkinoille uusia versioita, joten uusiksihan se suunnitelma meni (Milford ei tarkasti ottaen ole tislaamon nimi, mutta sallinette tässä tapauksessa virheellisen viittauksen).

Hyllyssä oli nyt 10Y, 12Y,15Y 18Y ja 20Y ja viimeisimpänä 19Y CS. Aha. Juu. Noilla saadaan ainakin tuontirajoitukset ylitettyä hyvinkin helposti, joten joko karsitaan alkuperäistä suunnitelmaa rajusti tai kävellään Suomessa punaista linjaa. Olisi kyllä aika "mehukasta" ostaa koko sarja ja laittaa kehiin puhdas Milford-tasting. Oma kukkaro (se toinen puoli jonka kanssa käydään taistelua) ei taitaisi valitettavasti kestää tuota kolausta. Luvunlasku alkaisi varmaan viimeistään tullissa. Kolme pulloa noista kärsii pakata mukaan mutta mitkä?

Onneksi aikaa on vielä muutama kuukausi miettiä tilannetta. Varmaan joutuu maistamaan pari pullotetta täällä ja tyytymään muutamaan tuliaiseen. Living cask -jää näillä näkymin vain maistelun asteelle.

Ja ainahan voi tilata Michaelilta tuotteita Suomeen. Taisi olla 35-40 NZD per pullo mitä kuulemma rahastavat ainakin Hollantiin meneviltä. Kyllä, Michaelilla on joitakin tuotteita mitä ei kuulemma saa välttämättä mistään muualta, joten on myös lähetellyt pullotteita takaisin Skotlantiinkin (Islanti kuulemma pohjoisin kolkka). Hulluja nuo viskin ystävät...

Nyanssi vai uusi kokemus

Aikoinani kun aloittelin harrastusta, oli jokainen viski kuin joululahja lapselle. Jatkuvasti uusia makuelämyksiä, uusia kokemuksia, uusia nautintoja. Koko ajan tuntui saavansa uutta.

Alussa nimenomaan pyrin maistelemaan eri tislaamojen tuotteita monipuolisesti. Single malt, blended, vatted, irkut, bourbonit. Kartoitin parhaani mukaan viskimaailman monipuolisuutta. Tuossa aloin muistelemaan, niin sadan ensimmäisen muistiinpanoni jälkeen olen kokenut noita tunteita enää hyvin harvoin.

Toisaalta on huojentavaa huomata, ettei viskit lopulta muutukkaan niin kamalasti. Perusasiat ovat ja pysyvät ja viskien erilaisuudet ovat lopulta kuitenkin vain nyansseja, leikkimistä eri perusasioiden suhteilla. Onko näin? Onneksi tosin aina silloin tällöin tulee eteen viski, joka antaa uutta potkua harrastukseen, mutta harvoin. Ja ei silloinkaan ole kyseessä "mikään uusi, mykistävä tilanne" vaan hienosti tehty viski, jossa ne nyanssit on vain järjestely uudelleen.

Nyt tuntuu, että vallalla on turpeen yltiömäinen käyttö ja haetaan sieltä uusia rajoja. Turvetta on kuitenkin käytetty ennenkin ja nyt turvetta on tuotu monissa tapauksissa esille enemmän kuin muita vivahteita. Eikö?

Tynnyreillä kokeilua. Edelleen vanhat, perinteiset sherry- ja bourbontynnyrit, taitavat pitää kärkipaikkaa. Onko muiden tynnyrikokeilujen kautta syntynyt markkinoille mitään uutta klassikkoa? Nyt en osaa sanoa mutta korjatkaa jos muistan väärin.

Mikä seuraavaksi? Lisäaineiden käyttö? Toivottavasti EI! Sherryn (viinimäisyyden) tuominen päällimmäiseksi kun turpeella on tehty mitä tehtävissä on? Mikä? Taitaa raaka-aineet ja tislaustaito olla edelleen ne, joilla klassikoita syntyy.

Onneksi kuitenkin viskien kirjo on laaja, eli ei tarvitse pitäytyä vain yhden tyylin maistelussa. Ja kyllä niissä nyansseissakin on edelleen ihmettelemistä mutta kun kokisi taas sen "riemun" mikä tuli kun maistoin ekaa kertaa Macallanin 18Y tai Ardbegin 1975 pullotteita.